Se on jännä miten sitä voi tuntea kuuluvansa johonkin "porukkaan" joka on kauempana ja näkee harvoin, mutta sitten tuntee ittensä ulkopuoliseksi niiden kanssa joita näkee suurimman osan päivästä...
Myönnettäköön, että tällä kertaa se on aika paljon mun omaa syytä. En mä kouluviikolla käy just missään, eikä mua kiinnosta tutustua kylän ihmisiin, en jotenkin koe sitä tarpeelliseksi.
En mä koulussa tunne itseäni niinkään ulkopuoliseksi, mutta sen jälkeen kyllä aina välillä. Enkä mä joka päivä viiti mennä käymään saman kaverin luona, tyrkyttämässä omaa seuraani, se tuntuu säälittävältä, vaikka kyllähän sinne sais mennä. Niin on sanottu!
Ennen oli jotenkin niin paljon helpompaa, sitä hengaili samojen ihmisten kanssa päivästä toiseen, eikä sitä edes miettiny, että se ei jatkuis. Ehkä sitä just sen takia oli samassa porukassa sillon kun tiesi alitajunnassa, ettei se tuu kestään samanlaisena aina.
Oon huomannu, että enää sitä ei etsi uusia ihmisiä elämäänsä, tai yritä ystävystyä kenenkään kanssa, niin vaan tapahtuu. Sitä vaan herää siihen joku päivä, että on uusia ystäviä ympärillä, mikä ei tietenkään ole huono asia...
Mut itse ei ainakaan enää koe tarpeelliseksi sitä että etsisi uusia ihmisiä elämäänsä. Mun elämässä on jo nyt niin ihania ihmisiä, ettei siihen oikeen mahdu eikä tarvii lisää.
Ja niin harva ihminen ymmärtää mua. Mä pidän yhteyttä sillon kun muistan, muistan kavereita kuitenkin mielessäni joka päivä, ja hengailen sillon kun jaksan eli kerran viikossa on aikalailla maksimi. Mä oon niin itsenäinen ja tykkään olla yksin, mut silti mä tiedän että mulla on oikeita kavereita, joilla on aikaa mulle sitten kun mulla on tarvis. Ja mä ymmärrän, ettei kaikki uudet ihmiset ihan ymmärrä sitä!
Tulipas sekavaa, no pistetään KAIKKI kuumeen piikkiin!!!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti